Iltapäivälehdessä oli vastikään juttua vanhoista kouluruokainhokeista - ties kuinka monetta kertaa uusintana. Toimittajille vaikuttaa syntyneen niin voimakkaat mielikuvat omien kouluaikojensa kouluruoasta, että niistä täytyy vuosittain tehdä lukijakyselyitä (vastaajien ikärakenne välillä 40-70 vuotta) ja jaaritella samat valitukset uudelleen ja uudelleen, vaikka moniakaan, jos enää mitään, niistä mainituista ruoista ei ole enää vuosikausiin tarjottu koululaisille.
Faktahan on se, että kouluruokaan budjetoidaan mahdollisimman vähän rahaa, mutta kun ruoka valmistetaan sadoille, tai jopa tuhansille koululaisille, silläkin vähällä on mahdollista saada aikaan ravitseva ateria. Itsekin olen kohdannut olemattoman budjetin ongelmat ope-aikoinani, kun leirikoulun budjetti oli ruhtinaalliset 15 markkaa (nykyrahassa n. 3,5 euroa kun inflaatio lasketaan mukaan) per opiskelija per vuorokausi, mistä rahasta piti hankkia ainekset ja itse valmistaa teineille neljä ateriaa päivässä: aamupala, lounas, päivällinen (jälkiruokineen) sekä iltapala. Tai ei ihan itse, vaan keittiövuorot oli arvottu niin että kaikki oppilaatkin saivat vuorollaan kantaa kortensa kekoon ruokien valmistelussa. Onneksi kaikki 40 olivat vastanneet ruokavaliotiedusteluun ”ei allergioita”, joten yksi ruokalaji per ateria riitti.
Harvassa oppilaitoksessa on enää omaa keittolaa, vaan ruoka tuodaan jostain isommasta laitoskeittiöstä ja lämmitetään paikan päällä. Käytäntö kuitenkin vaihtelee. Lisähaasteen kouluruokaan tekee tänä päivänä se, että yksilöllisyys on lisääntynyt ja toisaalta uudet ravitsemussuositukset näyttävät nopeasti muuttuneen ravitsemusmääräyksiksi. Hyvä kasvisruoka ei kuitenkaan synny siitä, että ateriasta poistetaan liha sekä mausteet.
Vanhojen ruokainhokkien ongelmana on aina ollut budjetti, aikataulu ja joskus myös väärä vuodenaika. Kesäkeittoa kun ei pitäisi edes yrittää tehdä keskellä talvea pakasteista. Paitsi tietysti jos haluaa, että lapset alkavat inhota kesäkeittoa. Ja tästä syntyy sukupolvinen kierre, kun vanhemmat muistelevat inhokkiaan, eivätkä koskaan tee sitä kotona, jolloin lapset alkavat toistaa mantraa ”kesäkeitto on pahaa!” jne jne. Kesäkeiton paras aika on jo tältä vuodelta auttamattomasti ohi, mutta jos haluaa kokeilla miltä kesäkeiton oikeasti pitäisi maistua, ensi kesänä joskus juhannuksen jälkeen voi kaivaa esille tämän reseptin KESÄKEITTO. Tai jos syö mieluummin kasvikset salaattina, ohje on täällä KESÄ(KEITTO)SALAATTI.
Budjetti johtaa siihen, että käytetään halvimpia raaka-aineita. Lihassa se tarkoittaa rasvaa, kalvoja, jänteitä ja rustoja. Aikataulu taas tarkoittaa mahdollisimman lyhyttä valmistusaikaa. Jo nämä yhdessä tekevät ruoasta inhokin. Sisäfileepihvi paistuu hetkessä, mutta monia halvimpia ruhonosia pitää keittää ja hauduttaa tuntikausia, jotta niistä tulisi syötäviä. Ei sellaiseen ole budjetoitu aikaa. Vielä kypsennyksenkin jälkeen liha pitäisi vielä erotella syömäkelvottomista osista ennen kuin se lisätään vaikkapa tillilihaan. Näiden jälkeen ongelmaksi muodostuu vielä maustaminen, millä ruoan saa maistumaan. Kaikki kunnia ja hatunnosto kaikille niille ”koulukeittolan tädeille ja sedille”, jotka päivittäin joutuvat ratkaisemaan näitä ongelmia tietäen, että koskaan ei kuitenkaan voi olla kaikille mieliksi.
Kun nyt 4. syyskuuta on suomalaisen ruoan päivä, niin käyn lähipäivien aikana läpi viisi ikäihmisten pahinta kouluruokainhokkia. Silläkin uhalla, että kuvittelee jonkin ruokainhokin olevan mahdoton edes maistaa, suosittelen edes kerran elämässä itse kokeilemaan näiden valmistusta. Ensin TILLILIHA, seuraavissa postauksissa muutama muu perinneinhokki.
Maukkaan lihan salaisuus on riittävän pitkä keittoaika, joten tilliliha ei todellakaan ole pikaruokaa. Tai miten se nyt ottaa. Jos lihan keittää edellisenä iltana, antaa sen rauhassa jäähtyä, perkaa täysin puhtaaksi kaikista syömistä haittaavista osista ja laittaa yön yli odottamaan jääkaappiin, kastikkeen tekee lopulta aika nopeasti sillä välin kun perunat kiehuvat.
Tilliliha valmistetaan yleensä naudan, vasikan tai lampaan lihasta; rinnasta, lavasta tai kyljestä. Fileetä tai paistia ei käytetä, sillä ne ovat aivan liian kuivia ja mauttomia ruhonosia tähän tarkoitukseen. Tillilihan kastike on velouté-kastike eli yksi ns peruskastikkeista. Yleensä velouteen lisätään kermaa, vaikka näiden kuvien veloutesta kerma onkin jätetty pois.
Tilliliha, se perinteinen ja herkullinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti